Anna nuoren työkaverin löytää oma ääni

Kuuntelin Maria Veitolan kirjan, jossa hän kertoo ensimmäisestä radiokeikastaan. Veitolan ensimmäinen juttu radioon käsitteli raitiovaunuja. Veitolalla ei ollut aavistustakaan, miten rautiovaunuista tehdään kiinnostava juttu, ja niinpä hän palasi nolona juttukeikalta mukanaan nauha, jonne hän oli höpissyt varikolla vain omia ajatuksiaan. Häntä hävetti, mutta yllättäen esimies kehui: ”Hienoa, olet löytämässä oman äänesi!”

Jo vasta valmistuneilta nuorilta odotetaan monenlaisia taitoja. Täytyy olla someninja, oikea asenne, sanavalmis, kielitaitoinen, ulospäin suuntautunut, iloinen – eikä saa pelätä haasteita. Mutta mitä jos onkin ihan tavallinen nuori? Epävarma, osaamaton ja ihan uudessa ympäristössä vailla kavereiden ja opettajien tukea?

Yksi ensimmäisistä työpaikoistani on jäänyt minulle mieleen kammottavana. Se oli vuorotyötä Jyväskylässä huoltoasemalla. Menin töihin, kun en päässyt opiskelemaankaan. Olin ekstraaja, eli alinta työntekijäkastia; parhaat työvuorot, parempi palkka ja lomat annettiin vakituisille. Etenkin eräs vanhempi työntekijä muisti aina osoittaa kaapin paikan ja huomauttaa kaikesta, mitä en osannut tehdä heti oikein. Olin nuori, enkä tajunnut, ettei sellaista käytöstä tarvitse työpaikalla sietää.

Yövuorossa kuului valmistella seuraavan päivän leivonnaiset ja muut purtavat. En ollut eläissäni paistanut munkkeja jättimäisellä rasvakeittimellä, ja paistoin ne aina liian tummiksi ja niin kuiviksi, ettei sokeri enää tarttunut niihin. Kukaan ei ehtinyt neuvomaan, kuinka munkit oikeasti kuuluu paistaa. Ja on muuten aivan eri asia tehdä itselleen välipalaa kuin vääntää yön aikana sadoittain sämpylöitä, pullia, pasteijoita, karjalanpiirakoita ja viinereitä. Ja lisäksi piti vaihtaa kylmätiskiin jäät, paistaa makkaraperunoita ja myydä kaljaa. Joskus piti soittaa vartijat paikalle, jos epäiltiin, että joku alkaa tappelemaan tai yrittää varastaa jotain

Kassan laskeminen yövuoron päätteeksi unisilla aivoilla oli kaikkein kamalinta. Muistan, kuinka pulssi kiihtyi ja kädet hikosivat, kun istuin takahuoneessa laskemassa rahoja, ja kassa ei täsmännytkään kassanauhan kanssa. Päässäni ei liikkunut mitään muuta kuin kasvava paniikki. Yritä siinä sitten rauhassa laskea rahat uudestaan ja uudestaan, kun samaan aikaan työkaverit hoputtavat, että nopeasti nopeasti, kohta alkaa yöruuhka ja mikä siellä kestää.

Onneksi oli myös ihania, kokeneempia työkavereita, jotka olivat hauskoja ja kärsivällisiä ja opettivat meitä kokemattomampia. ”Riittää, että sämpylöihin laittaa voita vain toiselle puolelle”, he neuvoivat. Kiitos teille, Päivi ja Jarno, vaikka juuri siitä asiasta olenkin eri mieltä.

Onneksi opin nopeasti ja sain myös hyviä kokemuksia. Ja mikä parasta: onneksi pääsin opiskelemaan! Olen nykyään aika reipas, mutta niin olin mielestäni jo silloin, lähes kaksikymmentä vuotta sitten.

Moni työkaveri varmasti ajatteli, että pärjään hienosti, mutta oikeasti olin pieni ja epävarma ja ihan kujalla. Kunpa kaikki olisivat sen tajunneet ja ehtineet opastaa minua hieman enemmän alkuun. Olisi ihanaa, kun joku olisi sanonut minullekin, että olen vasta löytämässä ääneni.

Aku Varamäki
työpäivämuotoilija, yrittäjä
@akuvaramaki
http://www.workdaydesigners.com/
Vuonna 2018 Aku tarkkailee suomalaista työelämää rapakon taka Yhdysvalloista, Salt Lake Citystä.

• Hymyyn eli parempaan työkykyyn ja hyvinvointiin kannattaa sijoittaa, jotta voit rakentaa parempaa työelämää. Katso: www.ilmarinen.fi/hymy
• Tee Ilmarisen testi ja tarkista, kuinka valmis sinä olet tulevaisuuden työelämään! futurescore.ilmarinen.fi
• Tutustu ja ilmoittaudu mukaan Ilmarisen Parempaa työelämää -valmennuksiin.