Lisää vakautta eläkejärjestelmän rahoitukseen

Tilastokeskuksen 30.9. julkaiseman väestöennusteen mukaan syntyvyys ei ole Suomessa ikärakenteen kannalta riittävällä tasolla. Vaikka syntyvyys on aivan viime aikoina noussut hieman alimmalta tasoltaan, on ennakoitu kehitys pidemmällä aikavälillä huolestuttavaa. Suomen väestö vanhenee ja työikäisten määrä laskee. Tämä johtaa myös kysymykseen eläkkeiden rahoituksen kestävyydestä tulevaisuudessa.

Äskettäin julkistettiin ETK:n tilaama Professori Torben M. Andersenin tekemä arvio Suomen eläkejärjestelmästä (etk.fi) sen riittävyydestä ja kestävyydestä. Arviossa eläkejärjestelmämme sai kiitosta monista ominaisuuksista ja Suomen tilanne todettiin kansainvälisesti varsin hyväksi. Haasteitakin raportissa tunnistettiin.

Andersenin raportin keskeiset nostot liittyivät järjestelmän rahoituksen kestävyyteen, sijoitustoiminnan sääntelyyn sekä riskiin eläkeläisten eriarvoistumisesta. Sijoitustoiminnan sääntelyn epäkohdat ovat laajalti tunnistettuja ja olen itsekin niistä kirjoittanut aiemmassa blogissani. Raportin perusteella järjestelmän suurimmalta haasteelta vaikuttaa sen tämänhetkinen rahoituksellisen epätasapaino.

Nykyisellä eläkemaksutasolla ei mitä todennäköisimmin tulla selviämään eläkevelvoitteista. Maksuja pitäisi nostaa tuntuvasti tulevina vuosikymmeninä ja raportissa suositeltiinkin tilanteeseen reagoimista mieluummin aiemmin kuin myöhemmin. Raportin retoriikka oli tältä osin mielestäni jopa yllättävän pehmeätä. Mitä nopeammin epätasapaino korjataan, sitä pienemmällä korjausliikkeellä tasapaino saadaan palautettua. Tämä on tärkeää myös sukupolvien välisen tasa-arvon kannalta.

Automaattisille vakauttajille isompi rooli?

Keskeinen teema professori Andersenin suosituksissa oli nk. automaattisten vakauttajien roolin kasvattaminen eläkejärjestelmän sisällä. Automaattisella vakauttajalla tarkoitetaan eräänlaista päätössääntöä, jossa eläke-edut (niiden indeksointi, karttuma tai eläkeikä) tai vakuutusmaksutaso sidotaan johonkin järjestelmän rahoitukselliseen tasapainoon vaikuttavaan muuttujaan. Esimerkki tällaisesta on Suomen eläkejärjestelmässä käytössä oleva elinaikakerroin, joka lasketaan kullekin ikäluokalle erikseen ja se vaikuttaa alkavan eläkkeen määrään elinajanodotteesta riippuen. Lisäksi vuodesta 2030 alkaen vuonna 1965 tai sen jälkeen syntyneiden eläkeikä sopeutetaan elinajanodotteen muutoksiin.  Mikäli ihmisten odotettu eläkkeellä oloaika kasvaa, kyseiset automaattiset vakauttajat alentavat automaattisesti eläkkeiden kustannusta pitäen järjestelmän tasapainossa. Vaihtoehtoisesti näitä korjauksia täytyisi näissä skenaarioissa tehdä poliittisen päätöksentekoprosessin kautta, mikä voisi luonnollisesti olla vaikeata.

Kun eläkejärjestelmän tasapainoa halutaan säätää, tehdään käytännössä muutoksia joko eläke-etuihin tai vakuutusmaksuihin. Automaattinen vakauttaja olisi siis päätössääntö, jolla eläke-edut tai vakuutusmaksut sidottaisiin johonkin muuttujaan. Eläkejärjestelmän tasapainon kannalta kiinnostavia muuttujia ovat ainakin 1) eläkeläisten odotettu eläkkeellä oloaika, 2) eläkevakuutusmaksujen maksajien lukumäärä, ja 3) sijoitettujen eläkevarojen odotettu tuotto. Odotettuun eläkkeellä oloaikaan liittyvään riskiin on Suomessa siis jo luotu mekanismit. Jos järjestelmään haluttaisiin luoda lisää automaattisia vakauttajia, kannattaisi nähdäkseni siis tarkastella maksajien lukumäärää sekä odotettua sijoitustuottoa.

Vakuutusmaksujen määrään liittyvä automaattinen vakauttaja voisi olla esimerkiksi syntyvyyslukuun sidottu mekanismi, jossa eläkemaksun tasoa tai eläkkeiden indeksointia säädettäisiin syntyvyyden mukaan. Andersenin raportin julkistustilaisuudessa Työeläkevakuuttajien (TELA) toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes esittikin tällaisen mekanismin tutkimista. Ehdotus on varsin intuitiivinen. Onhan jo aikojen alusta ihmisillä ollut vanhuuspäiviin varautumisessa kaksi perusstrategiaa: joko tehdä lapsia, jotka huolehtivat vanhemmistaan vanhuuspäivinä tai kerätä riittävästi omaisuutta. Nyky-yhteiskunnassa eläkejärjestelmän tasolla alhainen syntyvyys johtaa vastaavasti tarpeeseen nostaa eläkevakuutusmaksuja. Jos taas eläkemaksurasitusta on jakamassa suurempi työntekijäjoukko, voi yksittäiseen palkkaeuroon kohdistuvaa rasitusta alentaa. Työvoiman määrää kansantaloudessa voi lisätä syntyvyyden lisäksi työperäisellä maahanmuutolla, joten vaihtoehto voisi olla myös kytkeä mekanismi syntyvyyden sijaan suoremmin johonkin odotettua työikäisen väestön tai ennemminkin työllisten määrän muutosta kuvaavaan mittariin.

Miten vakauttajat vaikuttaisivat eläkejärjestelmän ymmärrettävyyteen?

Odotettujen sijoitustuottojen mittaaminen suoraan on melko vaikeaa, sillä tällöin joutuu tekemään arvauksia sijoitusomaisuuden tulevaisuuden allokaatiosta sekä eri omaisuusluokkien riskipreemioista. Odotetun sijoitustuoton voi esittää muodossa: Odotettu tuotto = Riskitön korko + Riskipreemiot. Riskipreemioiden taso on enemmän arvailua kuin faktaa, joten eläkevarojen tuotto-odotukseen liittyvä automaattinen vakauttaja voisi olla riskittömään korkoon sidottu mekanismi. Tällöin esim. eläkemaksutasoa tai palkasta kertyvän eläke-edun määrää säädeltäisiin jossain määrin markkinakorkotasoon sidotusti.

Automaattiset vakauttajat ovat teoreettisesti houkuttelevia mekanismeja. Varjopuolena niissä on se, että kansalaisen näkökulmasta ne voivat siirtää riskejä eläkejärjestelmästä yksittäiselle vakuutetulle tai eläkkeensaajalle. Ne myös tuovat järjestelmään jonkin verran monimutkaisuutta, mikä voi osaltaan heikentää eläkejärjestelmän ymmärrettävyyttä ja sitä kautta luottamusta. Kuten professori Andersen suosittelee, olisi eläkejärjestelmän tasapainon ja tulevien sukupolvien eläkkeiden hoitokyvyn turvaamiseksi kuitenkin hyvä selvittää myös automaattisten vakauttajien mahdollisia vaikutuksia.

Automaattiset vakauttajat tuovat eläke-etujen ja maksujen tasapainon säätelyyn objektiivisuutta ja kenties vähentävät puhtaammin poliittiseen päätösprosessiin liittyviä mahdollisia ongelmia ja riskejä. Pitäisin myös houkuttelevana ajatusta siitä, että kansakuntana kokisimme vahvemmin olevamme samassa veneessä, mitä tulee työllisyyden ja työllistämisen edellytysten luomiseen. Mikäli esim. jokaiselle palkansaajalle kertyvät eläke-edut olisi suoremmin kytketty työllisten määrään, voisi tämä tehdä mahdollisista työllisyyttä parantavista toimenpiteistä päättämisestä poliittisesti kivuttomampaa.

Matias Klemelä
talous- ja riskienhallintajohtaja, Ilmarinen
@matiasklemela (twitter.com)