Hajautetusta eläkejärjestelmästä

Aika ajoin herää kysymys siitä, pitäisikö työeläkejärjestelmän toimeenpano keskittää yhdelle ainoalla toimijalle. Tätä vaihtoehtoa perustellaan yleensä tehokkuudella ja sillä, että kyse on lakisääteisestä toiminnasta.

Suomalainen työeläkejärjestelmä on hajautettu – siinä on muutama suuri toimija (Keva, Varma ja Ilmarinen), muutamia hieman pienempiä toimijoita ja parikymmentä pientä toimijaa. Silti muihin teollisuusmaihin verrattuna järjestelmämme on varsin keskitetty. Tämä johtuu siitä, että työeläkejärjestelmä kattaa lähes kaikki työntekijät ja eläkelaitoksia on rajallinen määrä. Monissa länsimaissa tilanne on toinen. Niissä työeläketurva koostuu usein valtiollisen peruseläkkeen lisäksi työnantajakohtaisista tai työehtosopimuksiin perustuvista ansiosidonnaisista lisäeläkkeistä, joita hoitamassa on runsaasti erilaisia eläkelaitoksia. Koska toimijoita on paljon, toimintakustannukset nousevat myös kokonaisuudessaan korkeiksi. Lisäksi eläketurvan sisältö vaihtelee eri toimialoilla. Suomalainen järjestelmä on kokonaisuudessaan kustannustehokas, koska päällekkäisille järjestelmille ei ole juurikaan tarvetta työeläkkeen hyvän kattavuuden vuoksi.

On normaalia, että työmarkkinajärjestöt ovat mukana ansioeläkejärjestelmien hallinnossa

Suomalaista työeläkejärjestelmää hoitavat julkisen sektorin eläkkeiden osalta Keva ja yksityisen sektorin eläkkeiden osalta yksityiset eläkelaitokset. Näitä ovat eläkekassat ja –säätiöt sekä eläkevakuutusyhtiöt. On järkevää, että julkisen sektorin eläkkeet ovat eri lainsäädännön ja eri eläkelaitoksen hoidossa, koska ne ovat suoraan veronmaksajien vastuulla.

Yksityisellä sektorilla lähtökohtana on se, että työnantajan on hoidettava työntekijöiden eläketurva. Kyseessä on samanlainen lakisääteinen velvoite kuin pakollisessa tapaturma- tai liikennevakuutuksessa. Työnantaja voi täyttää velvollisuutensa joko perustamalla eläkesäätiön tai –kassan tai sitten hankkimalla eläkevakuutuksen työeläkevakuutusyhtiöstä. Vallitsevaksi käytännöksi on tullut turvautuminen eläkeyhtiöiden palveluihin. Eläkeyhtiöt ovat puolestaan vain työeläkevakuuttamista hoitavia keskinäisiä yhtiöitä, joiden omistajia ovat asiakasyritykset ja edunsaajia vakuutetut henkilöt.

Työeläkejärjestelmästä ja sen etuuksista on Suomessa sovittu työmarkkinaosapuolten kesken. Tämä on muuallakin maailmassa hyvin tyypillinen järjestely ansioeläkkeiden kohdalla. Koska kyseessä on tiiviisti palkkatasoon sidottu etuus, on perusteltua, että työmarkkinajärjestöt ovat edustettuna eläkeyhtiöiden hallinnossa.

Sijoitusriskien hajauttaminen on tärkeää

Suomalaisten eläkelaitosten keräämät eläkerahastot ovat varsin suuret. Riskien hajauttamiseksi on perusteltua, että varoja hoidetaan eri laitoksissa. Maailmalla ei ole esimerkkejä järjestelyistä, joissa kaikki eläkevarat olisi koottu yhteen kansalliseen rahastoon. Hajautus pitää huolen myös siitä, että eläkeyhtiöt kilpailevat keskenään. Monen toimijan malli lisää jonkin verran kustannuksia, mutta toisaalta kilpailu lisää toiminnan tehokkuutta. Hajautus on keskeinen edellytys sille, että työeläkevakuuttamista ylipäätään voidaan hoitaa yksityisellä sektorilla.

Kaikkien laitosten fuusioiminen loisi monopolin, josta väistämättä tulisi julkinen viranomainen. Tällöin siitä tulisi myös osa julkista sektoria ja se joutuisi myös osaksi EU:n finanssipoliittista koordinaatiota ja ohjausta. Eläkerahastojen suuruus johtaisi siihen, että ne olisivat jatkuvan poliittisen mielenkiinnon kohteena. Ne olisivat ennen pitkää alttiina poliittisille interventioille ja ne voitaisiin nähdä keinona vähentää julkista velkaa. Julkisen sektorin säästöpaineet kohdistuisivat suoremmin eläkkeisiin eikä eläketurvalla olisi enää samanlaista perustuslain suojaa kuin nykyisin. On luultavaa, että tämä johtaisi vähitellen ansioeläkejärjestelmän murentumiseen.

Sijoitukset suuntautuisivat ulkomaisiin kohteisiin

Keskitetty valtiollinen työeläkelaitos joutuisi todennäköisesti kilpailuttamaan eläkevarojen hoidon kansainvälisten varainhoitajien kesken. On helppo kuvitella, että joko EU:n kilpailuoikeuden vuoksi tai siksi, että kansallisen eläkemonopolin olisi siihen väistämättä kohdistuvan julkisuuden paineissa hyvin vaikea tehdä mitään itsenäisiä sijoituspäätöksiä. Tällöin sijoittaminen kotimaisiin kohteisiin samoin kuin aktiivisen omistajapolitiikan harjoittaminen tulisivat lähes mahdottomiksi tehtäviksi. Valtion omistajaohjauksen kohtaamat haasteet ovat tarjonneet tästä runsaasti esimerkkejä. Lopputuloksena olisi sijoitusstrategia, jossa eläkerahat hajautetaan ulkomaisiin sijoituskohteisiin. Samalla suomalaiset suuryhtiöt joutuisivat mitä luultavimmin ulkomaiseen määräysvaltaan, koska korvaavia kotimaisia omistajatahoja ei ole.

Jaakko Kiander
johtaja, talous ja eläkepolitiikka
Ilmarinen