Koko kylän kehnoin piika

Onnekseni synnyin tähän maailman aikaan. Osaamiseni ja ominaisuuteni sopivat varsin hyvin 2020-luvun yhteiskunnan tarpeisiin, mutta 1800-luvulla olisin ollut toivottoman ei-toivottua työvoimaa.

Istuin tässä keväällä kotikonttorilla ja kuuntelin työnantajani Ilmarisen sekä Invalidiliiton yhdessä järjestämää webinaaria Sopivaa työtä kaikille. Harva tilaisuus on viime aikoina herättänyt minussa yhtä paljon ajatuksia. En tohdi kertoa inspiroituneeni, sillä se on kuulemma liian ärsyttävä sana. Siispä tyydyn toteamaan, että sain oivalluksia ja tulin mietteliääksi.

Talon kehnoin piika

Aloin pohtia omaa työkykyäni. Olen erikoislääkäri ja tohtori, joka työskentelee asiantuntija-, tutkimus ja opetustehtävissä. Pidän itseäni työkykyisenä, ja niin tekee todennäköisesti työnantajanikin. Osaamiseni sopii työtehtäviini ja terveydellisiä rajoitteita niiden tekemiseen ei ole. Entä jos olisin syntynyt 150 vuotta aiemmin? Suomi oli tuolloin maatalousvaltainen yhteiskunta, ja työt pääosin fyysistä voimaa ja kestävyyttä vaativia.

Minulle on geenivarannosta osunut ruumiinrakenne, jota parhaiten kuvaa sanapari pieni ja hento. Mikään punttitreeni tai proteiinin popsiminen ei kasvata lihaksiani. Kun siihen lisää siitepölyastman, jouduin toteamaan, että siihen aikaan en olisi todellakaan edustanut mitään haluttua työvoimaa. Olisin ollut kehnoa emäntäainesta, ja vielä surkeampi piika. Se, joka kantaa yhtä vajaata maitohinkkiä kerrallaan, kun riuskemmat vievät kaksi kummassakin kädessä. Kun antihistamiineja ei ollut, olisin vinkunut koko keväisen kylvökauden ja hengästynyt jo matkalla navettaan. Lisäksi vailla kykyä kerätä kehooni rasvaa eli vararavintoa, olisin nälkävuosien aikana ollut myös se, jonka nälkä ensinnä vie.

Ominaisuudet, joilla olen työelämässä pärjännyt, eli hyvä luku- ja matematiikkapää, keskittymiskyky ja sosiaaliset taidot, eivät olisi tuolloin olleet niinkään arvostettuja työmarkkinoilla, ainakaan tytöllä. Olisinko päässyt edes kouluun, jossa ne olisi ylipäänsä huomattu? Suomen ensimmäinen naispuolinen lääkäri Rosina Heikel syntyi vasta vuonna 1842, joten lääkäriksi ryhtyminen ei olisi tuolloin ollut kovinkaan realistinen vaihtoehto minulle.

Työn muokkausta 1800-luvun tapaan

Nykytermein ilmaistuna olisin ollut siitepölyaikaan työkyvytön ja muulloinkin osatyökykyinen. Työkyvyttömäksi julistautuminen ja eläkkeen hakeminen ei ollut tuolloin mahdollista eikä lyhennetty työaika kuulunut sen ajan ihmisten maailmankuvaan. Ken ei työtä tee sen ei syömänkään pidä, opetti jo Raamattukin.

Työn muokkauksesta ei puhuttu, mutta ilmiönä se tunnettiin kyllä. Keittiöpiikana olisin pärjännyt, jos joku muu olisi auttanut raskaimmissa kantamisissa. Ehkä olisin päässyt lapsenpiiaksi ja näppäräsormisena olisin kelvannut myös ompelemaan ja neulomaan. Nälkä kun on hyvä motivaattori, niin olisin varmasti jotain keksinyt. Valinnanvarani olisi kuitenkin ollut varsin rajallista ja asemani työmarkkinoilla jotain ihan muuta kuin nykyisin.

Ennen ymmärrettiin, ettei ketään ole varaa jättää sivuun

Miksi tästä kirjoitan? Ehkä muistuttaakseni, lähinnä itseäni, siitä miten sattumaa on, osuvatko ominaisuutemme siihen, mitä yhteiskunnassa kulloinkin arvostetaan. Se pitää nöyränä. 1800-luvun ihminen piti arvossa toisenlaisia asioita kuin me. Ne, jotka nyt näemme osatyökykyisinä, olisivat saattaneet tuolloin olla kaikkein parhaita renkejä tai mitä mainioimpia metsämiehiä. Yhteistäkin meillä 1800-luvun suomalaisten kanssa on. Yhtä lailla arvostamme hyvää työntekijää, ja työ määrittää yhä ihmisen omakuvaa ja asemaa yhteiskunnassa.

Meillä on nykyisin parempi terveydenhuolto ja sosiaaliturva. Työllistymistämme tuetaan ammatillisella kuntoutuksella, koulutuksella ja kursseilla. Kenenkään ei tarvitse nälkään kuolla siksi, ettei pysty työhön. Siinä suhteessa Suomi on helpompi ja inhimillisempi paikka kuin 150 vuotta sitten. Yhden asian sen ajan yhteiskunta kuitenkin oivalsi paremmin. Silloin ei sallittu kenenkään olla toimeton, jokaisen piti olla hyödyksi, siinä missä pystyi. Esimerkiksi psyykkisten oireiden ei millään muotoa katsottu estävän työntekoa. Oman pitäjän kylähullu tiedettiin ja tunnettiin, ja hän teki hommia muiden rinnalla. Ehkä hänelle naureskeltiin, joskus pelättiinkin, mutta että hän olisi ollut toimettomana, ei tullut kuuloonkaan. Ei ollut psyykenlääkkeitä tai terapiaa silloin, mutta työn kuntouttavaa vaikutusta kyllä hyödynnettiin.

Ei meillä oikeasti vieläkään olisi varaa jättää työelämästä sivuun niitä, jotka uupuvat, sairastuvat tai eivät sovi keskivertokansalaisen muottiin kaikilta ominaisuuksiltaan. Se ei ole inhimillistä, mutta ei sitä kestä kansantalouskaan. Ihmisiä tulee tukea, ja jokaiselle voidaan löytää sopiva, omaa työkykyä vastaava työ.

Heidi Furu
johtava asiantuntija, Ilmarinen
lääketieteen tohtori, työterveyshuollon erikoislääkäri

• Haastamme sinut rakentamaan kanssamme huomisen työkykyä. Saat meiltä uusia ideoita, tutkittua tietoa ja arjen työkaluja työkykyjohtamiseen ja työkykyriskin hallintaan. Tutustu TyökykyAreenaan.